sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Uusi blogi

Uusi blogini ”Polkuja ja pannukahvia” löytyy osoitteesta https://polkujajapannukahvia.blogspot.fi/! Siinä liikutaan poluilla juosten, pyöräillen ja perheen kanssa retkeillen. Hypätkää kyytiin!


keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Jälkikirjoitus

Aloitin tämän blogin vuosi sitten äitiyslomaharrastuksenani. Vahingosta viisastuneena tiesin, että jotta pysyisin kotiäitinä tolkuissani, tarvitsisin liikuntaharrastuksen lisäksi jotain, mihin käyttää aivojani. Tavoitteellinen opiskelu olisi ollut liian vaativaa, mutta blogin pitäminen on juuri sellaista, millaiseksi sen itse tekee. Vauva-aikana on kausia, jolloin ajatuksen kirjoittaminen niin, että toinen ihminen sen ymmärtää, on aivan tarpeeksi haastavaa. Juoksu ja blogi ovat olleet perhe-elämän keskellä ihan oma lapsiin ja kotiin liittymätön juttuni, ja niillä on ollut hyvinvointiini - ja siten varmasti myös perheen hyvinvointiin - keskeinen vaikutus.

Blogi on saanut ihan mukavasti lukijoita, yleensä 60-80 postausta kohti. Suosituimmilla postauksilla on liki pari sataa lukijaa. Ja tiedän teistä vain murto-osan! Blogilla lienee kuitenkin eniten merkitystä minulle itselleni. Näihin postauksiin on tallennettuna juoksuharjoitteluni näkökulmasta yksi hyvin merkittävä ajanjakso perheemme historiaa: kuopuksen elämän alkutaival. Vuodessa kylkiluita terävästi monottaneesta kohtuvauvasta on kehittynyt kohta 11 kuukauden ikäinen mönkivä jokeltaja. Loppuraskauden parin kilometrin mittaiset rauhalliset kävelylenkit kasvoivat pienin askelin puolimaratoniksi. Olen otettu siitä, että moni on jaksanut seurata projektiani alusta loppuun asti, vaikka blogin alussa 36. raskausviikon kynnyksellä oli selvää, että tavoitteen saavuttaminen ei ole ihan nurkan takana. Kiitos myös satunnaisille vierailijoille! Toivottavasti tästä on ollut hyötyä ja/tai hupia.

Juoksukaverini Marja-Helena suunnitteli seuraavan vuoden juoksukisoja jo puolimaratonin jälkeisenä päivänä. Minun piti palautua päivä kauemmin ennen kisakalenterien avaamista. Miten tämä entisen sunnuntaikuntoilijan elämä tällaiseksi on mennyt? Toistaiseksi olen saanut maanteistä tarpeekseni ja suuntaan katseeni metsään. Aion ottaa puolimaratonkunnosta ilon irti lähiviikkojen polkujuoksukisoissa. Jo tällä viikolla juostaan Jurvassa Pässilänvuori Trail Run. Totuttelen myös maastopyörään, kun tähän asti olen polkenut jalkajarrullisella ja maksimissaan 7-vaihteisella kaupunkipyörällä. Edessä on talven mittaan peruskunnon kohotusta sykemittaria seuraillen, ja myös lihaskunnon parantamiseen pitäisi keksiä mukava tapa. Tällä hetkellä ajattelen, että ensi kausi suuntautuu lähinnä polkujuoksuun. Pyörittelen päässäni myös ajatusta maastoduathlonista, jossa yhdistyvät juoksu ja pyöräily. Mutta aika näyttää, onko maastopyörän rooli tukea juoksuharjoittelua vai onko se jotain enemmän.


Kun tavoitteesta tekee julkisen, on vaikea heittää hanskoja tiskiin. Tuskin olisin kokonaan luovuttanut muutenkaan, mutta voi olla, että ilman blogia en olisi enää tänä syksynä jaksanut sisuuntua puolimaratonille, kun syyskuun yritykset menivät mönkään. ”Puskista puolikkaalle” on nyt tehtävänsä tehnyt. Kiitos blogi, kiitos te kaikki!


sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Puolimaraton Vantaalla 14.10.

Onpa hienoa raportoida elämäni ensimmäisestä puolimaratonista tänään, kun tämän blogin ensimmäisestä postauksesta on tasan vuosi! Samalla on vuosi ensimmäisestä äitiyslomapäivästäni.

Reissu Vantaalle on onnistuneesti ohi. Kävin perjantai-iltana tsekkaamassa reitin kisakeskukseen ja hakemassa numerolapun. Yöllä olin vauvan kanssa hereillä pariin otteeseen, ja aamuviiden jälkeen en enää nukkunut. Aamulla keski-ikäistyvä kroppani oli jumissa kovalla patjalla ja ohuella tyynyllä nukkumisesta. Otin Buranaa orastavaan päänsärkyyn. Näistäkö lähtökohdista lähtisin yli 20 kilometrin lenkille?

Aamulla lähdimme perheen kanssa ulos, kun puolimaratonin oli määrä startata vasta kello 14. Leikkipuiston ja ulkokuntosalin härveleissä sekä vaahteranlehtisodassa sain veren kiertämään taas suunnilleen koko kehossa. Ennen puolta päivää alkoi hiljakseen sataa vettä niin kuin oli ennustettu. Vauva alkoi kaivata päiväunille ennen yhtä, joten lähdimme koko perhe kisakeskusta kohti. Muut jäivät matkan varrelle leikkipuistoon, ja minä jatkoin urheilutalolle valmistautumaan juoksuun.

Vessajonossa vierähti aikaa, ja väkersin siinä jonottaessani kuivia sukkia ja juoksukenkiä jalkaan. Minuutteja ei lopulta ollut tuhlattavaksi ennen starttia. Alkuverryttely oli jo menossa, kun etsin juoksukaverini Marja-Helenan kanssa tietä puolimaratonporukan hännille. Aika pian lähdettiin etenemään lähtöviivaa kohti. Huomasin hämmästyksekseni porukan jopa ylittävän lähtöviivan, vaikka en ollut kuullut lähtölaukausta. Hätäisesti napautin Sports Trackerin päälle, tungin vyöhön ja lähdin hölkkäämään. Viimeaikaiset vastoinkäymiset huomioon ottaen ensimmäinen tavoite saavutettiin, kun lähtöviiva ylittyi!

Kuva: Kimmo Rönnberg
Alkumatkasta porukan perälläkin pidettiin yllättävän kovaa vauhtia; jonkun takanani juoksevan juoksukello näytti 7:10 min./km. Ajattelin, että tuota vauhtia en jaksaisi pitää yllä millään! Jäin kuitenkin porukan imuun mukaan. Uskon, että henkiselle kestävyydelle se oli parempi ratkaisu kuin se, että olisin jättäytynyt yksikseni hipsuttelemaan hiljaisempaa vauhtia. Juoksimme Marja-Helenan kanssa ensimmäiset kuusi kilometriä toisten peesissä leppoisasti jutustellen. Jonkin tankkauspisteen yhteydessä porukkamme hajosi ja juoksukaverinikin lähti kirimään itselleen tyypillisempää vauhtia. Oma vauhtini varmaankin hidastui, kun lähellä edessä ei mennyt ketään, jonka kannoilla olisin voinut pysytellä.

Kuten suunnittelin, kannoin mukana omaa urheilujuomapulloa ja energiageelejä. Minun ei siis tarvinnut himmailla huoltopisteille. Ensimmäisen geelin otin noin kahdeksan kilometrin kohdalla ehkä tunnin juoksun jälkeen. Ensimmäisen 10,55 kilometrin kierroksen juoksin suunnilleen samaa vauhtia kuin tasan kympin lenkin yleensä: tunnissa ja vartissa. Toisen kierroksen alun jälkeen oli yksinäistä. Pari sataa metriä edelläni meni joku, samoin saman verran takana tuli joku. Näin mentiin ainakin viisi pitkää kilometriä. Oikean pohkeen yläosa alkoi kipeytyä. Huomasin myös vasemman käden olevan ihan kylmä, vaikka juostessa käteni eivät normaalisti palele kuin korkeintaan alkumatkasta. Yritin saada veren kiertämään siinä paremmin, tuloksetta. Päätin hankkiutua kädessä kantamastani juomapullosta eroon seuraavalla huoltopisteellä, joka oli 13-14 kilometrin kohdalla. Käsien saaminen vapaiksi ja rennoiksi auttoikin vähän.

Hiljaisella ja yksinäisellä osuudella keskityin pitämään kasassa jonkinlaista juoksutekniikkaa, vaikka väsymys tuntui jo jaloissa. Yritin myös keskittyä musiikkiin, jota kuuntelin. Toisen geelin kanssa askartelin 15 kilometrin jälkeen. Vähitellen edessä alkoi näkyä laahustavia ihmishahmoja. Askeleeni ei ehkä keventynyt, mutta ainakin ryhti oikeni, kun totesin pääseväni viimeisillä kilometreillä ohittelemaan! Yhtään en kyllä jaksanut vauhtia kasvattaa, kun ensimmäinen kierros oli ollut sen verran reipasvauhtinen. Pari kilometriä ennen maalia ajattelin, että en todellakaan ymmärrä, mitä hauskaa tällaisessa urheilussa on ja että tämä saa olla ensimmäinen ja viimeinen kokemus lajissaan. Viimeisille sadoille metreille sain kuitenkin sisuunnuttua sen verran, että pystyin loivaan alamäkeen tekemään kunnollisen loppukirin. Onneksi suurin osa tapahtuman talkoolaisista jaksoi tsempata meitä viimeisiäkin juoksijoita! Sillä oli iso merkitys.
Ei sovi sanoa, etteikö olisi ollut hienoa kuulla oma nimensä kuuluttajan suusta maaliin tullessa. Sain heti osallistumismitalin kaulaan. Muutaman metrin päästä muistin Sports Trackerin. Harmikseni jouduin toteamaan, ettei se ollut lähtökiireessä lähtenyt käyntiin ollenkaan. Jälkipuinti jäisi siis väliaikojen ja omien muistikuvieni varaan. Köpöttelin juomaan, hain kamat säilytyksestä ja lähdin kävellen majapaikkaamme katsomaan, miten vauva on pärjännyt tunnit ilman äitiä. Illalla venyttelin rauhassa kirjaa lueskellen. Tänään jaloissa tuntuu normaalia pitkän lenkin jälkeistä lihaskipua. Vasemman isovarpaan kynnen seutu on tosin niin hellänä, että ihan mitä tahansa kenkiä en laita lähipäivinä jalkaan.


Ajattelin etukäteen, että parhaimmillaan aikani voisi olla 2:35:00. Se olisi vaatinut leppoisan ensimmäisen kierroksen ja vähän vauhdin kiristämistä toisella kierroksella. Yllättäen nettoajakseni eli ajaksi lähtöviivalta maaliviivalle tuli 2:31:40 - siis ihan reippaasti parempi, mitä odotin! Vauhtia oli ollut keskimäärin 7:13 min./km. Noin kovaa en ole treenatessa mennyt kuin yhden vitosen lenkin! Ensimmäinen kierros oli yllättävän nopea eikä toisellakaan pahaa hyytymistä tapahtunut, vaikka se koville ottikin. En ollut läheskään viimeinen kaikista puolimaratoonareista, naispuolimaratoonareista enkä edes yleisen sarjan naispuolimaratoonareista. Olen suoritukseeni hurjan tyytyväinen. Ikinä ei tiedä, mihin pystyy, jos ei kokeile!




torstai 12. lokakuuta 2017

Lähtöhetken lähetessä

Muistan taas, miltä tuntui synnyttämään lähtiessä. Lopultakin tapahtuu jotain suurta ja odotettua, ja olen siihen niin valmis kuin voin olla! Vantaan puolimaratonia odotellessa fiilis on parantunut päivä päivältä. On koko ajan vähemmän asioita, jotka voivat mennä vikaan. Tavarat on suunnilleen pakattu, ja olen todellakin lähdössä huomenna lasten kanssa matkaan. Mies on koulutusreissunsa takia jo valmiiksi pääkaupunkiseudulla.

Hiilihydraattitankkaus on tuttu termi mutta parhaasta toteutustavasta en ole ihan varma. No, olen pistellyt kotoisasti makaronilaatikkoa ja valtavat määrät kaura-omenapaistosta. Huomenna aion matkajuomiseksi ottaa urheilujuomaa. Tällä viikolla oli asiaa maakuntametropoliin, missä piti oleman myynnissä sen merkkistä urheilujuomaa ja energiageeliä, mitä Vantaalla on tarjolla. Eipä löytynyt. En ole siis päässyt kokeilemaan niiden sopivuutta etukäteen. En halua ottaa sitä riskiä, että outo liemi laittaa mahan sekaisin. Niinpä ajattelin kantaa puolimaratonilla omien geelien lisäksi omaa urheilujuomapulloa mukana ensimmäiset 10-12 kilometriä. Loppumatkasta kyytipoikana juon kaiketi vettä. Mittasin muuten valkoisen urheilujuomajauheen matkaa varten kahteen pieneen Minigrip-pussiin. Onneksi matkalla ei ole tullia, koska jäisin pusseineni takuuvarmasti haaviin.

Tällä viikolla olen tehnyt vielä kaksi kevyttä juoksulenkkiä. Tiistaina kävin vesisateessa reilulla vitosella - ja törmäsin kahteen polkujuoksukaveriin puolivälissä! (Ei ollut urheilukaupassa oikeita urheiluravinteita mutta oli muuten ohittamaton polkujuoksukenkätarjous!) Tänään kävin vielä vajaan viiden kilometrin lenkillä. Juoksutuntuma on taas ihan hyvä. Flunssasta on jäljellä kuiva köhä, mutta se ei kosteassa ulkoilmassa vaivaa - ja mitäs muuta säätyyppiä voisikaan lauantaille olla tarjolla kuin vesisadetta! Pitäydyn vanhassa suunnitelmassani: ensimmäisen kympin juoksen rauhallisesti ja varmasti 7:20-7:30 min./km, ja sitten kiristelen kevyesti vauhtia, jos siltä tuntuu. Olen oikein tyytyväinen, jos loppuaika on jossakin 2.35 tienoilla.

Kiitos tsempeistä! Kisaraporttia seuraa viikonlopun mittaan.


sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Viikko Vantaan puolimaratoniin

Viikko! Kaikki näyttää yllättävän hyvältä. Jalat ovat terveet, kilpirauhasarvot ovat normaalit. Pieni flunssa on pysynyt pienenä flunssana. Alkaisi treenin keventely, ellen olisi kevennellyt jo hyvän aikaa.

Tämä viikko on mennyt ristiriitaisissa tunnelmissa flunssanpoikasta parannellen mutta varovaisesti liikkuen. Mikä on riittävän kevyttä liikuntaa, etten pahenna flunssaa ja pilaa kaikkea viime hetkellä? Koska tauti ei viime viikonloppuna varsinaisesti räjähtänyt päälle, tein maanantaina 1,5 tunnin kävelylenkin vaunuja työntäen. Juoksulla en tohtinut itseäni rasittaa. Keskiviikkoa pidin takarajana viimeiselle pitkälle lenkille ennen puolikasta, joten lähdin kokeilemaan, miltä juoksu tuntuu. Jalka nousi yllättävän kevyesti, mutta hieman tukkoisen olon takia kävelin pieniä pätkiä, ettei syke olisi majaillut kovin korkealla. Tänään lähdin rohkeasti reilun viiden kilometrin lenkille. Alkulämmittelyn jälkeen kiristin vauhdin alle 7 min./km. Melko lähellä kotia tein vielä neljä pikaista sadan metrin vetoa. Epämääräisten viime viikkojen takia on tuntunut, että tuttu askel ja vauhti ovat hukassa. Toivottavasti tämän lenkin irrottelut muistuttivat keholle, mitä olisi tarkoitus tehdä.


Viime aikoina olen mielessäni verrannut juoksuharjoittelua laulun opiskeluun. Alkuaikoina laulaminen joskus vain sujui ja joskus ei, enkä itse tiennyt, miksi näin oli. Yleensä se ei sujunut varsinkaan silloin, kun olisi pitänyt. Vähitellen aloin ymmärtää lihastyön, hengityksen ja rentouden merkitystä sekä erilaisten ruokien ja juomien vaikutusta äänen tuottoon. Itselleen oppi järjestämään sellaiset olosuhteet, joissa laulu kulkee parhaalla mahdollisella tavalla silloin, kun pitää. Juoksussa en ole vielä siinä pisteessä, että ihan varmasti tietäisin, mitä nyt kannattaisi tehdä, että puolimaraton hoituisi kunnialla maaliin asti. Valmistautumisaika etenkin henkisellä asteella on ollut niin pitkä, parivuotinen, että olen ehtinyt miettiä ihan liikaa. Eniten tietysti pelkään sitä, että jotain sattuu ja kovasti vaivannäköä vaatineesta reissusta tulee turha.

Yritän suhtautua luottavaisesti ensi viikonlopun Vantaan-reissuun. Töitä olen tehnyt niin paljon kuin olen vauva-arjessa ja kehon kestävyyden rajoissa pystynyt, mutta paljon on silti tuurista kiinni. Puolimaratonin mittaisella matkalla voi sentään tapahtua vaikka mitä, vaikka miten olisi kunnossa. Kun pääsisi maaliin!


lauantai 30. syyskuuta 2017

Kaksi viikkoa Vantaan puolimaratoniin

Viime viikolla ärsyyntyi isovarpaaseen johtava jänne. Vielä viikonloppuna kipu pakotti vaihtamaan juoksun pyöräilyyn. Tämän viikon alussa lähdin juosten puolen tunnin tunnustelulenkille, ja jalka tuntui jo melko hyvältä. Seuraavassa vähän pidemmässä lenkissä ei ollut enää valittamista ollenkaan. Jäin iloisena odottelemaan viikonlopun pitkää lenkkiä, joka olisi lajissaan viimeinen ennen puolimaratonia. No, kuten kaikkien vastoinkäymisten jälkeen arvata saattaa, ei tullut pitkää lenkkiä. Tuli flunssa.

Tässä puolimaratonprojektissa on niin moni asia mennyt pieleen, että flunssasta en jaksa enää edes välittää. Jos tästä selviää muutamassa päivässä, ehdin vielä pitkälle lenkille ja palautumaan siitä. Jos ei selviä niin ei sitten. Majoitus Vantaalle on varattu, junaliput on ostettu ja olen muistanut ilmoittautua. Olen kyllästynyt tähän projektiin, varsinkin siihen, että aina tuntuu tulevan jotakin, joka haittaa valmistautumista itse juoksutapahtumaan. Olen kuitenkin ylpeä siitä, että ollaan sentään tässä asti, vaikka synnytyksestä on vasta 10 kuukautta ja matkan varrelle on mahtunut ihan tarpeeksi sairastamista ja rasitusvammoja. Ehkä laahaudun Vantaalla viimeisenä maaliin, mutta - tämän olen oppinut Juoksufoorumi.fi:ssä - siinäkin tapauksessa voitan kaikki ne, jotka eivät lähteneet juoksemaan ollenkaan.

On asia, jota en osannut ennalta aavistaa: rakastuminen ja yhteisen elämän aloittaminen hyvin nopealla aikataululla! Vastahan minä reilu kuukausi sitten kaivoin polkupyörän varaston uumenista päivänvaloon. Vähitellen oli myönnettävä, että pyöräily ei oikeasti ole hassumpaa. Ympäristönä saisi kuitenkin tylsien, asfaltoitujen baanojen sijaan olla metsä. Alkoi kiihkeä opiskelu, jotta ymmärtäisin maastopyöräterminologiasta kuten jäykkäperistä, täpäreistä, foxeista ja hissitolpista niin paljon, että voisin hahmottaa, mikä varustelutaso minulle riittää. Millainen maastopyörä olisi tarpeeksi hyvä pitämään yllä innostusta mutta silti tähän elämäntilanteeseen tarpeeksi huokeahintainen?

Kuin tilauksesta tällä viikolla järjestettiin maasto- ja läskipyöräilyyn tutustumistapahtuma vain vartin ajomatkan päässä meiltä. Pyöriä lainattiin niille, joilla ei ollut omaa. Treenasimme ensin esimerkiksi tehokasta jarrutusta, ylä- ja alamäkiajoa ja pujottelua. Lopuksi käytiin muutaman kilometrin lenkki helpoilla poluilla. Olin myyty! Tässä on ratkaisu siihen, että jalat eivät tunnu kestävän pelkkää juoksemista. Pääsen liikkumaan luonnossa uudella tavalla ja kohottamaan peruskestävyyttä muuten kuin kävelynsekaisilla megapitkillä juoksulenkeillä. Pyörätilaus lähti eilen, ja koska se on palkinto kaikesta puolimaratonin eteen tehdystä työstä, on Vantaalla selvittävä sekä lähtö- että maaliviivan yli.


maanantai 25. syyskuuta 2017

Kolme viikkoa Vantaan puolimaratoniin

Sen verran alkoi sykkeen käyttäytyminen kiinnostaa, että virittelin miehelleni kymmenkunta vuotta sitten lahjaksi ostamani sykemittarin käyttökuntoon. Vähän saman oloinen se on kuin toistakymmentä vuotta vanha puhelinkin, mutta kertoo sen, mitä haluan tietää: sykkeen. En toki tiedä todellista maksimisykettäni enkä sykerajojani, mutta voi kai noita lukemia suuntaa antavina pitää.

Maanantaina lähdin sykemittarin kanssa vauhtilenkille. Jo lämmitellessä sai hipsutella yllättävän hitaasti, että pysyttiin ylipäänsä peruskestävyysalueella. Itse vauhtiosuus meni nätisti vauhtikestävyysalueella, mutta jo loivassa ylämäessä oli helppo hipoa laskennallista maksimisykettä. Sykkeen tarkkailun huumassa jo lenkin alkupuolella tuntui, että lenkkari tuli kiristettyä niin, että se painoi jalkapöytään isovarpaaseen johtavan jänteen kohdalla. Korjailin nauhoja moneen kertaan, mutta vahinko oli jo tapahtunut: jänne ärsyyntyi. Mittaria kaivelin hihan alta tuon tuostakin, ja se oli ärsyttävää. Keskittyminen meni itsensä mittaamiseen, kun mieluummin nauttisin menosta ja maisemista. Ehkä sykemittaria täytyy silti hiukan hyödyntää, kun puolimaraton on taputeltu ja palataan viilaamaan peruskestävyyttä.

Viikon toiselle lenkille lähdin suosiolla pyörällä. Loppuviikosta jänne ei enää vihoitellut, joten mittailin kartasta erilaisia variaatioita 16-18 kilometrin juoksulenkistä. Vyötin itseni maksimaalisella määrällä lisävarusteita: sykemittari, urheilujuoma, energiageeli, musiikkia, Sports Tracker. Olipa turhauttavaa huomata kilometrin jälkeen, että jänteen kipu ei pysykään poissa. Jonkin verran sain taistella itseni kanssa, että pystyin kääntymään kotiin! Olen kuitenkin varma, että pitkän lenkin jälkeen kipu ei olisi ollut enää pieni ja puolimaratonhaaveesta olisi voinut toistaiseksi luopua. Olen sentään jo toisella jatkoajalla tänä syksynä! Kotona vaihdoin pyörään ja tein runsaan tunnin lenkin huikean kauniissa syysmaisemissa.


Ottaa kupoliin nämä jalkavaivat. Oikea jalka tuntuu nyt tällä rasitustasolla muistavan kaikki kokemansa kolhut ja valittaa jopa lapsuuden aikaisista nilkan nyrjähdyksistä. Saa nähdä, helpottaako tilanne, kun imetyshormonit lakkaavat surraamasta. Ne esimerkiksi löyhdyttävät nivelsiteitä, ja juoksuhan ei tunnetusti kohtele niveliä hellästi. Tässä kohtaa ei kuitenkaan auta kuin vähentää juoksemista tai en ainakaan pääse puolikasta juoksemaan. Onneksi edellisviikolla oli hyvä 15 kilometrin lenkki, joka antoi luottamusta siihen, että selviän puolimaratonista vaikka treeniin tulisikin näinä viikkoina takapakkia. Yhtään ei kyllä haittaisi, vaikka tällä viikolla vielä pääsisin pitkälle lenkille. Sen jälkeen olisi hyväkin kevennellä harjoittelua ja ladata akkuja puolimaratonia varten.

Päätän postaukseni Pauli Hanhiniemen laulunsanoihin:

"Ei vuodet kulu, ne kuluttaa, puree palan, sitä mutustaa. 
Se, minkä koetat jättää taa, muistaa muistuttaa."